Aina ei voi olla iloinen

Koko viikonlopun olen kuunnellut päässäni pyöriviä lauseita: "En pysty", "En osaa", "En kestä"...Nyt mielen on vallannut tunne: "En jaksa". Murtumispiste on melko lähellä ja kaikki tuntuu ylivoimaisen vaikealta. Nämä ovat juuri niitä hetkiä, kun se sisäinen taistelija pitäisi löytyä...nyt en vaan kerta kaikkiaan jaksa edes etsiä sitä.

Töissä oli viikonlopun ajan kamalaa. Perjantaina paniikki iski ensimmäisenä ja loppupäivä kuluikin melko apeisssa tunnelmissa. Lauantaiaamuna ahdistus vain jatkui ja turvauduin pitkästä aikaan beetasalpaajaan, sillä en uskonut pärjääväni päivän yli ilman tykyttävää tunnetta rinnassani.

Nyt olen pettynyt itseeni...tuntuu, että olen luovuttanut, antanut periksi taas pelolle. Beetasalpaaja ei tunteitani vie minnekään, mutta se sentään pitää ahdistukseni fyysiset oireet suht kurissa. Näihin oireisiin minun olisi totuttava, tultava sinuiksi niiden kanssa. Tuntui, että olin jo edistynyt ja saanut itseni psyykattua elämään jännitykseni kanssa ja nyt otin taas takapakkia...se ottaa päähän rankasti.

Lauantai kului miettiessä työn lopettamista. Olisin niin valmis siihen nyt. En ole enää ollenkaan varma siitä, pystynkö siihen enää. Opiskelun mukanaan tuoma paine tuntuu purkautuvan työpaikalla, enkä tiedä, jaksanko sitä enää tai haluanko edes jaksaa. Milloin on aika luovuttaa ja pistää oma fyysinen ja psyykkinen hyvinvointi etusijalle? Toisaalta parantaisiko työn lopettaminen edes niitä vai voinko taas oppia pitämään työtä pienenä henkireikänä opiskelun ohella?

Tänään olen kokenut paniikin kaksi kertaa. Olen hiljaa istuen antanut sen kummuta elimistööni ja yrittänyt hillitä sen näkymistä. Vaikka se ei tänään ole näkynyt, on se tuntunut ja kovaa. Rankka päivä, joka sisälsi erimielisyyksiä ja joka on saanut miettimään omia mielipiteitäni, näkemyksiäni ja halujani tämän hetkisen elämäni suhteen.

Nyt mietin jo opiskelun lopettamista. En ole enää varma siitä, että se mitä teen, olisi sitä, mitä haluaisin tehdä. En tiedä enää ollenkaan, olenko oikeassa paikassa. Olo on hyvin sekava ja olen allapäin. Kamalinta on se, etten tiedä jaksanko edes nousta täältä..

Ehkä huominen näyttää jo kirkkaammalta. Siihen haluan uskoa.

Noidankehässä

Kokoonnuimme paniikkiryhmän kanssa jälleen kerran. Taas puhuimme tunteista ahdistuksen takana ja peloista, joita paniikkiahdistus aiheuttaa, jotka taas aiheuttavat paniikkiahdistuksen, toisin sanoen siis paniikin noidankehästä.

Omista peloistani olen jotain jo aiemmin maininnut, mutta suurin pelko tämän kaiken takana on se, että en vaan jaksa enää taistella. Pelkään mahdottoman paljon sitä, että nämä ahdistukset saavat yliotteen ja pitävät minut poissa itselle pelottavista tilanteista. Lopulta pelkäisin kaikkea, olisin masentunut ja menettänyt elämäniloni. Pysyttelisin neljän seinän sisällä ihan vain sen takia, etten näkisi ihmisiä ja joutuisi kohtaamaan kamalia tilanteita. Menettäisin voimani ja antaisin periksi näille pelontunteille.

Näin pitkälle olin päässyt ennen eilistä, kun olin edennyt askel askeleelta, kysyen itseltäni koko ajan sitä, mikä olisi pahinta, mitä voisi tapahtua esim. jos joku näkisi jännitykseni ja vaikka nauraisi paniikilleni. Eilen jouduin viemään kysymyssarjaani vielä pidemmälle ja miettimään, mikä olisi pahinta jos tosiaan jäisin masentuneena neljän seinän sisälle? Mietin hetken, että uskallanko sanoa sitä edes ääneen, mutta väkisinkin ajatukset vievät sanaan itsemurha. Se olisi kamalinta, mitä masennuksesta voisi tapahtua. Se on melko pitkä ajatusketju käsien tärinän ja sydämen tykytyksen takana. Ihmekös tuo, että pelkää, mutta naurettavalta tuntuu, että tappaisin itseni vain käsien tärinän takia.

Pidän todella epätodennäköisenä, että luopuisin innostuksestani elämää kohtaan, enkä kokisi nautintoa sen tarjoamista pienistäkin kauniista asioista. Kuitenkin pelkoni linkittyy tämän suuntaisiin ajatuksiin. Joskus on hetkiä, kun tuntuu raskaalta elää tämän "vikansa" kanssa. Ne hetket ovat niitä, jolloin koko maailma tuntuu tarjoavan vain tukalia tilanteita ja tuskaisia kokemuksia. Onneksi ne ovat vain lyhyitä hetkiä ja kahlitsevat mukaansa todella harvoin. Hyvää niissä on se, että silloin pääsee usein vähän syvemmälle itseensä. Sieltä usein löytyy se positiivinen taistelija, joka ei anna pienten ahdistusten häiritä elämänkulkuaan vaan jopa uhmaa sitä, pistämällä minut selviämään vaikeistakin jännitystä huokuvista tilanteista.

Viimeksi tänään olen taas ottanut askeleen eteenpäin ja selvinnyt elävänä ja entistä elinvoimaisempana pienestä esiintymisestä, mikä meni hyvin. Ei tarvitse jäädä siis kotiin häpemään.

Voi Susanna minkä teit!

Kävellessäni aamulla kouluun osuivat silmäni iltapäivälehden lööppiin: Susanna Sievisen raju seksiopas miehille. Päässäni huokaisin, että: Ei.. ei näin Susanna. Oppaista kun ei mielestäni voi seurata mitään kovin hyvää. Olen tavannut miehiä, jotka lukevat cosmoa kuin raamattua ja uskovat sanasta sanaan kaiken ja luulevat teoroottisella tasolla olevansa neroja naisen nautinnon tuottamisessa luettuaan kaiken kattavan artikkelin asiasta. Homma kun ei ihan mene niin. Se mistä toinen tykkää yli kaiken voi toisen mielestä olla vain ihan ok tai jopa epämiellyttävää.

Nyt kun Susanna tuo omat mieltymyksensä julki oppaassaan tarkoittaa se, että mitä luultavimmin minua vielä joskus tulevaisuudessa kohdellaan Susannana. Se on sääli siinä vaiheessa kun joku miesparka on ihmeissään kun en ulvo nautinnosta, vaikka hän on toiminut juuri täysin kaiken maailman oppaiden etiketin mukaisesti. Toisaalta vääränlaiset ohjeistukset tuottavat myös lisätyötä kun yrittää saada toiminnan käännettyä oikeaan suuntaan.

Välillä sitä vaan törmää mitä kummallisimpiin temppuihin ja miettii, mistäköhän cosmon numerosta on poika oppinsa lukenut? Pitkään parisuhteessa olleilla miehillä on myös paha tapa kuvitella, että se mikä sytytti sängyssä exän saa minutkin liekehtimään. Mutta se minun on myönnettävä, että seurustelleet peittoavat peiton alla ehdottomasti pelkät kukasta kukkaan lentelijät, heillä kun ei välillä tunnu olevan käsitystäkään hyvästä seksistä.

Hyvähän se on tietää monia eri kikkoja ja voihan olla, että ajatukseni käyvät yksiin Susannan kanssa, jolloin saan esittää hänelle suuret kiitokset. Ei vain pidä olettaa, että kaikki naiset ovat samanlaisia, kuten esim. pitävät söpöstä pussailusta peiton alla ja satatuntia kestävästä esileikistä..en minä ainakaan. Toivon myös, etteivät miehet ole jälkeeni kuvitelleet, että seuraava nainen on samanlainen ja vienyt minun mieltymyksiäni siihen petiin. Jos mies on ollut uskossa, että oppi kanssani jotain myös muista naisista ja joku ei ole tyydytystä tämän vuoksi kokenut, pahoittelen.

Hieno asia on, että seksistä kirjoitetaan. Ketäpä se ei kiinnostaisi.

Paineet pois

Alkuviikko on mennyt juosten paikasta toiseen ja tuntui kuin en saisi mitään aikaan. Ja jos tuntuu, ettei saa hoidetuksi niitä asioita, jotka pitäisi hoitaa, syntyy stressi. Stressistä taas seuraa se, että ajatukset valvottavat ja sitten seuraavana päivänä väsyttää ja saa tehtyä vielä vähemmän. Epämiellyttävät tehtävät muuttuvat päässä vielä epämiellyttävimmiksi ja kynnys hoitaa ne pois alta, vain kasvaa. Vanhempien tehtävien kasaantuminen aiheuttaa myös uusien tehtävien kasaantumista ja sen jälkeen toivottomalta tuntuva kiertokulku on valmis.

Tänään vihdoin tein asialle jotain. Olin koonnut eilen itselleni listan tekemättömistä töistä ja aamulla herätessäni nappasin sen käteeni ja tartuin puhelimeen. Soittelin usealle tuntemattomalle ihmiselle ja järjestelin asioita. Ennen ensimmäistä puhelua jännitti pikkasen, mutta kyselin itseltäni, mikä olisi pahinta mitä puhelu tuntemattomalle voisi aiheuttaa. Ainut asia mikä tuli mieleen oli, että he sanoisivat ei pyyntööni. Jos niin kävisi, niin mitä sitten? Pelko oli poissa ja näppäilin numerot. Kaikki sujui juuri niin kuin pitikin ja puheluihini eivät vastanneet ihmistyrannit vaan mukavat, avuliaat ihmiset.

Oma mieleni on siinä mielessä jännä, että sillä on tapana suurennella asioiden mahdottomuutta ja kerryttää paineita aivan turhista asioista. Paras tapa päästä irti mielessä pyörivistä, stressiä aiheuttavista ajatuksista on tarttua toimeen. On vain hoidettava ne pelottaviltakin tuntuvat asiat pois alta ja usein sen tehtyään huomaa, kuinka helppo ja yksinkertainen homma se lopulta oli.

Tämän kaiken jälkeen sain siivottua viime päivien aikana muodostuneen kaaoksen kämpästäni ja sitten pistin juoksuksi, mutta ilman minkäänlaista kiirettä. Olen jäänyt koukkuun juoksemiseen ja lähipäivinä on stressiä aiheuttanut sekin, etten ole edes lenkille ehtinyt. Muutamaan otteeseen juostessani mietin, miksi rääkkään itseäni tällä tavalla, mutta olen todennut sen aivan mahtavaksi keinoksi ottaa pientä taukoa omista ajatuksista ja keskittyä kehittämään mielen ja ruumiin yhteistyötä. Kun pää huutaa ettei jaksa, jalat vievät väkisin eteenpäin ja jos jaloista on loppumassa voimat, ajatukset kannustavat jatkamaan. Sen tunnin verran ei maailmassa ole muuta kuin minä, metsä ja musiikki.

Lopulta kiirekin on vain mielentila...bussi ei ehkä odota, mutta meneehän sitä aina seuraava.

Jännittävä elämäni

Olen tänään viettänyt aikaani keskusteluryhmässä puhellen muiden jännittäjien kanssa ahdistuksesta, jonka tietyt tilanteet yllätten tuovat. Tämä oli toinen kertani ja yhä edelleen mietin, mikä on johtanut siihen, että paniikki on tullut osaksi elämääni?

Istuskellessani tänään taas pyöreän pöydän ääressä pehmeässä nojatuolissa, mietin miksi teen omasta elämästäni näin hankalaa? Miksi pelkään ihmisiä? Miksi nämä vieraat ihmiset aiheuttavat kiihtyvän sykkeen ja tärisevät kädet? He kärsivät kaikki samasta ongelmasta, mutta puhuminen heille oli taas mahdottoman jännittävää. Eihän siinä ole mitään järkeä. Toisaalta elämän järjettömissäkin asioissa on puolensa. Olen lähiaikoina ymmärtänyt, että paniikki johtuu tunteistani. Ennen se on ollut itselle täysin fyysinen vika, nyt käsittelen sitä voimakkaana reaktiona tunteisiini. Ja eikö lopulta ole hyvä, että tuntee?

Pelko on ihmisille rajoittava tekijä ihan kaikessa. Se on aina taustalla, tekee sitä sitten mitä tahansa. Juuri pelko saa ihmiset elämään sitä samaa elämää päivästä toiseen. Pelko on läsnä koko ajan. Usein sen aiheena on jonkin asian menetys. Joskus joku pelkää likaavansa uudet kengät, joskus menettävänsä jonkun rakkaan. Pelko on hallitseva, mutta sille ei kuulu antaa periksi.

Pelko omien paniikkikohtausten takana on häpeäntunne, itsensä mokaaminen. Olen päässäni miettinyt tätä ja todennut pelkoni naurettavaksi, mutta valitettavasti se on vain liian todellinen. Sosiaalisissa tilanteissa vaadin itseltäni täydellisyyttä ja vastapuolen on huomattava vahva persoonani. Jos jännitykseni näkyy, maineeni on iäksi mennyttä...minun mielessäni. Tosi asia on, että se tekee minusta vain inhimillisemmän, mutta en taida sitä itse vielä täysin uskoa.

Lähiaikoina on mennyt taas hyvin ja olen ylittänyt itseni muutamiin otteisiin. Alan olla niin kyllästynyt näin jännittävään elämään, että taistelen ahdistusta vastaan enkä anna sen rajoittaa elämääni.

Tänään tuntuu pelottavan hyvältä!