Noidankehässä

Kokoonnuimme paniikkiryhmän kanssa jälleen kerran. Taas puhuimme tunteista ahdistuksen takana ja peloista, joita paniikkiahdistus aiheuttaa, jotka taas aiheuttavat paniikkiahdistuksen, toisin sanoen siis paniikin noidankehästä.

Omista peloistani olen jotain jo aiemmin maininnut, mutta suurin pelko tämän kaiken takana on se, että en vaan jaksa enää taistella. Pelkään mahdottoman paljon sitä, että nämä ahdistukset saavat yliotteen ja pitävät minut poissa itselle pelottavista tilanteista. Lopulta pelkäisin kaikkea, olisin masentunut ja menettänyt elämäniloni. Pysyttelisin neljän seinän sisällä ihan vain sen takia, etten näkisi ihmisiä ja joutuisi kohtaamaan kamalia tilanteita. Menettäisin voimani ja antaisin periksi näille pelontunteille.

Näin pitkälle olin päässyt ennen eilistä, kun olin edennyt askel askeleelta, kysyen itseltäni koko ajan sitä, mikä olisi pahinta, mitä voisi tapahtua esim. jos joku näkisi jännitykseni ja vaikka nauraisi paniikilleni. Eilen jouduin viemään kysymyssarjaani vielä pidemmälle ja miettimään, mikä olisi pahinta jos tosiaan jäisin masentuneena neljän seinän sisälle? Mietin hetken, että uskallanko sanoa sitä edes ääneen, mutta väkisinkin ajatukset vievät sanaan itsemurha. Se olisi kamalinta, mitä masennuksesta voisi tapahtua. Se on melko pitkä ajatusketju käsien tärinän ja sydämen tykytyksen takana. Ihmekös tuo, että pelkää, mutta naurettavalta tuntuu, että tappaisin itseni vain käsien tärinän takia.

Pidän todella epätodennäköisenä, että luopuisin innostuksestani elämää kohtaan, enkä kokisi nautintoa sen tarjoamista pienistäkin kauniista asioista. Kuitenkin pelkoni linkittyy tämän suuntaisiin ajatuksiin. Joskus on hetkiä, kun tuntuu raskaalta elää tämän "vikansa" kanssa. Ne hetket ovat niitä, jolloin koko maailma tuntuu tarjoavan vain tukalia tilanteita ja tuskaisia kokemuksia. Onneksi ne ovat vain lyhyitä hetkiä ja kahlitsevat mukaansa todella harvoin. Hyvää niissä on se, että silloin pääsee usein vähän syvemmälle itseensä. Sieltä usein löytyy se positiivinen taistelija, joka ei anna pienten ahdistusten häiritä elämänkulkuaan vaan jopa uhmaa sitä, pistämällä minut selviämään vaikeistakin jännitystä huokuvista tilanteista.

Viimeksi tänään olen taas ottanut askeleen eteenpäin ja selvinnyt elävänä ja entistä elinvoimaisempana pienestä esiintymisestä, mikä meni hyvin. Ei tarvitse jäädä siis kotiin häpemään.